Käytiin tässä taas mun iskää ja poikieni paappaa moikkaamassa kotikodissani.
Hymy oli niin suuri asia kohtaamisessa! 😃
Meinasi sydän sulaa kun katsoi näiden kahden rakkaan hymyilyä toisilleen.
Sanoja kun ei tule kummallakaan, niin yhteys löytyi lapsenomaisesta pilkkeestä silmäkulmassa. Löytäisipä itsekin sen saman arjen kiireissä. Sen pilkkeen, joka ei anna oikeutta turhille valituksille pienistä asioista.
Ei se hymy ole vieläkään kokonaan hyytynyt iskällä näinä vaikeina vuosina, kovasta puusta veistetty mies. On se vaan sellainen sankari ja esikuva mulle! ❤
Olin vähän alle 10-vuotias kun isäni sairastui MS-tautiin. Hänellä on nopeasti etenevä tautimuoto ja muutama vuosi sairastumisen jälkeen oli jo pyörätuolikunnossa.
Nyt hän on jo huonossa kunnossa ja täysin liikuntakyvytön. Äitini ja hoitajien ansiosta hän pystyy olemaan kotona vieläkin. Monta kertaa ollaan jo jäähyväisiä oltu jättämässä, mutta vieläkin on vahvasti elämässä kiinni.
Elämä sairauden varjossa on opettanut paljon. On joutunut hyväksymään jo pienestä pitäen ikäviäkin asioita ja erilaisuutta.
Helposti sairaudet ja vaikeudet ovat tabuja, joista vaikenemme. Minulle sairaudesta on tullut osa elämää ja voimme lastenkin kanssa miettiä elämän koukeroita ja haasteita.
Nyt syksyllä on mielessä pyörinyt paljon Haloo Helsingin biisi "Lähtövalmiina". Kuvastaa hyvin tämän hetken ajatuksia iskää ajatellessani.
-Nanku
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti